nyt ei vaan jaksa.

kunpa jaksaisin elää.

milloin helpottaa?

Tunnen olevani täysin paska äiti.

Minun hermot eivät juuri tällä hetkellä kestäisi mitään ylimääräistä. Ei tappeluja, kinasteluja, huutoja, vaatimuksia. En jaksa en.

Ja jos en näytä että rakastan ja välitän niin lapsi kyllä osaa vääntää veistä haavassa.Se kyllä osataan muistuttaa jos en jaksa olla koko ajan hymyilevä,halaileva äiti.Sitä ei muisteta että juuri halasin kolme kertaa pitkään, Eikä sitä kuinka juuri autoin läksyjen teossa. Mutta jos en jaksa ja haluan olla yksin niin lapsi syyttää siitä itseään..kun hän on niin tyhmä... Ja kierre on valmis.

Jos voisin niin häviäisin nyt.

On pitkä aika kun olen kirjoitellut.

En ole jaksanut, ei ole huvittanut, asiat kun eivät ole muuksi muuttuneet.

En tiedä jatkanko nytkään kirjoittelua. Sen näkee sitten.

Tällä hetkellä mulla on paha dissosiaatio häiriö/kohtaus menossa. Olenko tässä, onko kaikki harhaa, mitä uskoa ja mitä ei....Tullut jo epätoivo. En minä taida tästä irti päästä. Oli tässä välissä jo parempi väli mutta sitä ei todellakaan muista tässä tilanteessa kun joudut epäilee kaikkea. Tämä on yhtä helvettiä!!

Olen tehnyt taas oman diagnoosin ja tuntuu että sekamuotoa nyt kärsitään. Eli välillä hirveä kiire ei minnekään, ajatukset rientää,touhotan tuhat asiaa yhtä aikaa ja sitten taas ahdistaa ja itkettää ja tulee himo satuttaa itseään.  Viime päivät vielä olleet täynnä yllätyksiä, uusia juttuja.

Viime viikolla minulla oli niin lohduton olo että halusin vain kuolla pois. Mies ehdotti sairaalaa, itse mietin sairaalaa. Ja silti en lähtenyt. Olisin halunnut pois kotoa ja kaipasin äidin turvaan. Minussa tuli se pikkutyttö puoli esiin joka kaipaa äidin syliä, vaikkakin sitä ei ole koskaan oikein saanut kokea. Olin niin sekaisin että olisin lähtenyt ajamaan äidin luo jos mies ei olisi taas pelastanut minua. Ja muistuttanut että siellä tulee entistä pahempi olo kun siellä kaikki paskat muistot. Mutta se pikkutyttö puoli on minussa ollut nyt vahvana. Kaipaan huolenpitoa. Kaipaan sitä mitä en ole saanut.

Kaikki ylimääräinen tuo stressiä lisää, asiat pitää kirjoittaa lapulle jos haluan ne muistaa, unohdan hetkessä. ja kaiken tämän keskellä pitää yrittää olla äiti omille lapsille. Pitkästä aikaa tajuan että en tosiaan ole kunnossa.

Olen pähkäillyt laittaisinko blogin salasanan taakse. Haluaisin kirjoittaa asiasta kuin toisestakin mutta en uskalla. Pelko tietenkin että joku tunnistaa. Mutta pelkään myös sitä että jos laitan blogin salasanan taa niin joku kuitenkin jotenkin löytää sen ja kaikki paljastuu. Olenkohan liian neuroottinen? Asia on kuitenkin niin että haluaisin purkaa asiota enemmän, mutta tavallinen päiväkirja ei miellytä. haluan kai saada tukea teiltä rakkaat ystävät. Jotenkin mukavampi purkaa ajatukset muille. Ehkä pitää kokeilla etsiä päiväkirja kätköistä ja purkaa sinne.

Toinen asia mitä olen miettinyt on lapset. Ja varsinkin heidän kouluasiat. olen aina ihmetellyt että keneltä he ovat perineet menestyksen koulussa. Ei minulta ainakaan. Itsellä oli kokeitten numerot aina 5-7. Omilla lapsilla kokeet sujuu ja toditukset olivat hyviä. Sitten hoksasin tämän asian. Tällä on pakko olla merkitystä. Eli, kun itse olin koululainen niin harvoin oli lukurauhaa, ei kukaan ollut kiinnostunut kouluasioista. Eikä mikään kouluasia pysynyt muistissa kun joutui miettimään koti asioita. Kun joutui valvomaan yöt kuunellen humalaista isää, pelkäämään äitin puolesta. Muutaman tunnin unilla ei jaksanut koulussa keskittyä. Eikä koulun jälkeen äiti jaksanut olla kiinnostunut meidän kouluasioista. tai pahimmassa tapauksessa tulimme tyhjään kotiin ja alkoi odotus ja pelko humalaisesta isästä. Silloin oli tosi vaikea keskittyä kokeitten lukuun.  Tämä kaikki on varmasti vaikuttanut myös koulumenestykseen ja sitä myötä kokeitten numeroihin. Ja kun tämän asian tajusin niin olen ylpeä itsestäni. Ylpeä koska olen voinut tarjota omille lapsilleni toisenlaisen mahdollisuuden opiskella rauhassa. Olen kiinnostunut heidän koulusta, kyselen läksyja ja koelukuja. kaikesta omista vastoinkäymisistä huolimatta olen onnistunut edes tässä asiassa. Hyvä minä!

Sitten olisi vielä pyyntö: jokainen joka käy täällä useammin kuin kerran huutaa(kommentoi) hep!  

Viimeiset kaksi tuntia olen tärissyt(jopa tämä kirjoittaminen vaikeaa), ollut huono vointinen, kurkkua kuristaa, maha kipuilee. Paniikki oireita. Itku puskee päälle,jota en kuitenkaan halua vielä päästää valloilleen. Siksi koska en halua että lapset näkee.Eilenkin itketti, mutta kun lapset olivat poissa en enää osannut itkeä.

En vain ymmärrä mikä nyt on saanut nämä paniikki oireet taas päälle. Mitään erityistä ei ole mielestäni tapahtunut tai ollut mielessä. Kunpa pääsisin alitajuntaani katsomaan mikä siellä kytee. Rauhoittavat napit tulivat jälleen kuvioihin. Juuri kun ajattelin että sitä reseptiä ei tarvi enää uusia...

Tämä olisi helpompaa kun tietäisi mistä tämä nyt johtuu. On kyllä ollut stressiä, pitää muistaa sata asiaa, raha huolet painaa, lasten asiat mietityttää ja jopa tuleva käynti psykiatrin luona jännittää. Kaikki asiat tuntuvat vievän liikaa energiaani. En jaksa, en halua. Silti on pakko vaan yrittää. hammasta purren, itkua pidätellen. Ehkäpä kroppa reagoi näin koska en ole päästänyt sitä itkua ulos. Pidän sitä vain sisällä. Yritän näyttää että kaikki ok. Ovathan lapset nähneet itkuni ja tietävät että en ole kunnossa. Mutta kun on ollut pitempi jakso jolloin en ole itkenyt niin pelkään että lapset taas säikähtävät. Jopa miehen nähen on enää vaikea itkeä. En kai halua näyttää heikkouttani. Haluan vaan itkeä yksin ilman selittelyä mikä nyt on.  

Olin aivan oikeassa, masennus kausi alkoi... kamala väsymys seuraa joka paikkaan. Voisin nukkua vuorokauden ympäri.

Ikävöin hypomania aikaa. Olisipa nyt se virta mikä oli silloin. Olisipa yhtä vahva olo, kaikki tuntui menevän hyvin. Jos saisin sen olon nyt takaisin niin ottaisin. Vaikkakin vaarana olisi että alkaisi mennä liian lujaa. Niin erilaiset nämä olot ovat.

Haluaisin syödä aleksanterin leivoksen ja mennä nukkumaan. pitkän aikaa on herkut olleet poissa mutta nyt matalapaineella taas maistuu, ja kovasti!!

Ärtymykseni sai eilen huippunsa. Haastoin riitaa, uhkailin, suoraan sanottuna yritin kaikkeni että toinen olisi antanut vastusta piikittelylleni. ja sehän vain ärsyttää enempi kun joutuu yksin riitelee ja raivoamaan. Lopulta itkin ja vihasin jo itseäni. ..enhän ole mitään..olen nolla..sitä samaa vanhaa tarinaa...

Tänään olen sitten ollut yli väsynyt ja mikään ei kiinnosta.Minulla olisi tekemistä vaikka kuinka mutta haluaisin vain nukkua ja nukkua. Voihan olla että eilinen raivoaminen vielä uuvuttaa mutta silti mietin että saiko hypomaniani eilen päätöksensä? Alkaako masennus kausi tästä vai voisinko olla jo normaali...? Kysymyksiä vailla vastausta.

Jotta elämä tuntuisi niin fibrokivut ovat täällä taas. Osa syynä varmaan pieni flunssa joka yrittää pitää minusta kiinni. Lääkäri on sen vahvistanut, flunssa saattaa lisätä fibrokipuja. Enpä olisi sitäkään tiennyt. Kerran olin jo saamassa sydänkohtausta kivuista päätellen kunnes tulin maininneeksi lääkärille tästä vaivasta. Ja heti löyty vastaus siihenkin. Kaikkea sitä oppii kun vanhaksi ja vaivaiseksi tulee.

Hypomania jatkuu, tai mistäs minä tiedän onko tämä sitä vai jotain muuta. Oli mitä oli niin alan kyllästyä tähän ärtyneisyyteen. ja levottomaan oloon.

Alkoholiakin on mennyt, mikä on aivan uutta minulle. Siis että voin juoda ja juoda. Varsinkin väkeviä. Ihan uutta minulle, joka ennen joi yhden siiderin eikä saanut väkeviä alas millään. Mutta toisaalta en saa juotua itseäni kaato känniin.

Toisaalta olen huolissani ja toisaalta en. Silloin olen huolissani kun tuntuu että nyt on pakko saada paukku ja kamala himo iskee. Silloin saatan ajatella että jos ryyppäminen onkin minun kohtalo. Olenhan alkoholistin lapsi. Jos en voikaan kohtalolleni mitään?

Sitäkin olen miettinyt että kyllä minun annokset ovat silti vielä pieniä. Mutta kasvaako ne jos jatkan tätä? Muuten en pelkäisi mutta kun olen muutaman kerran kokenut sen kamalan himon saada viinaa, niin se säikäytti. Voihan olla että teen kärpäsestä härkäsen, En tiedä. Jään pohtimaan.

Niin ja helvihanna missä olet? Mihin blogisi hävisi?

Olin eilen selvästi hypomaniassa. Teki mieli ottaa paukku ja toinenkin, olisin halunnut huudattaa musiikkia, tanssia. Jos olisin ollut yksin kotona olisin tehnyt kaikki nämä ja lopuksi lähtenyt liftaa jonkun rekan kyytiin. Ja löytänyt itseni ties mistä. Onneksi en ollut yksin kotona. Onneksi pikku riikkinen muru oli järkeä jäänyt päähän.  Mutta täytyy myöntää että se on mahtava tunne. Kaikki on ihanaa, haluaisit vaan liikkua liikkua, kaikki muut ihmiset tuntuvat tylsiltä kun eivät tajua kuinka mahtavaa kaikki on...

Tänään olo tila on sitten hyvin ärtynyt. Kaikkien pitäisi tajuta minua yhdestä sanasta ja tuntuu niin ärsyttävältä käyttää enempi sanoja..miksi ette ymmärrä minua ja heti... en jaksa selittää...!!!!

Olen olemassa tässä maailmassa, halusin tai en. Yhä jatkuu elämä tää.

Olen tainut puhua kaikille liikaa. Harmittaa. Miksi minun pitää olla niin rehellinen? Miksi en ole voinut olla vain hiljaa. En halua kenenkään minua säälivän. Siksipä olisi ollut parempi kuin olisin vaan näytellyt kovaa ja ollut hiljaa.  

Hyvää vappua kaikille jotka jaksavat sitä viettää!

Minun elämä romahti ja en tiedä jaksanko ja miten jatkaa.

                                     Kuinka paljon siivet maksaa
                                        Ei niitä rahalla voi ostaa
                                             haavoilla kai ne ansaitaan
                                Kun uskoo melkein mahdottomaan
                                                      Niin korkeaan

Minulla on uusi oire.Tai en tiedä onko tämä oire, kuvittelenko, vai onko kaikki totta.

Eli epäilen kaikkia ja kaikesta. Muut puhuvat minusta pahaa(tietysti), kaikki nauravat minulle selkäni takana ja mieskin tietysti pettää koko ajan. Toisaalta tiedän (luulen niin) että mikään noista ei ole totta. Mutta välillä ajatukset saavat vallan päässäni ja silloin kuvittelen selvittäneen kaikki kavereitten puheet. Että vaikka hän sanoikin näin niin varmasti se tarkoitti noin...  Eli tämä hulluus lisääntyy vaan. On kuulkaas välillä aika stressaavaa. Onneksi ajatukset ei koko ajan laukkaa näitä juttuja. Huh.

Ja toinen tunne joka on vaivannut oikeastaan aina. On se että minua ei ole olemmassakaan, kuin vain ja ainoastaan muitten vuoksi. Siis että minun mielipiteillä, haaveilla, toiveilla ei ole mitään merkitystä. Olen aina halunnut vaan miellyttää muita. Itsellä ei niin väliä. Pelkään että jos en miellytä muita niin minut hylätään. Tämä tunne tulee ihan selvästi lapsuudesta.  Yli vuoden on terapiassa puhuttu tästä mutta ei se asia vaan tunnu muuttuvan.

Kevät aurinko saa ristiriitaiset ajatukset päähäni. Toisaalta ihanaa että kesä tulee, toisaalta ihana ilma ikäänkuin pakottaa olemaan hyvällä tuulella.Halusit tai ei. Siis pakkopullaa.

Pari viikkoa melkein leijailtiin pilvissä. Oli energiaa, halua tehdä ja olla liikkeessä koko ajan. Nautin kun ei ollut ikäviä ajatuksia mielessä eikä pelottanut mikään.

Eilen sitten romina vaan kuului kun tulin alaspäin. Tänä aamuna oli ensimmäiseksi ajatukset töissä. Muistelin että mitä se olisi lähteä töihin. Ja se oli paha virhe. Ei yhtään pitäisi ajatusten mennä siihen suuntaan. Olo vaan pahenee. Toinen asia mikä mua vaivaa on yksinäisyys. Saatan olla seurassa ja saatan näyttää että kaikki hyvin. Mutta kukaan ei tiedä mitä mielessä pyörii. Olen niin kateellinen niille ihmisille jotka voivat olla omia itseään ystäviensä kanssa. Tuntuu että turhaa tännekään kirjoittaa. En osaa selittää näitä ajatuksia ja kuitenkin haluaisin nämä johonkin purkaa. Olkoon nyt.

Olisihan se mukavaa kun ystävän kanssa voisi puolin ja toisin jutella asioista ja murheistaan. Mutta ei, minun ystävä puhuu vain omista asioista. Jos erehdyn puhumaan omista jutuistani niin tällä ystävällä on aina joko paremmin tai huonommin asiat. Ja eikö ole uskomatonta että kaikki hauskat tai oudot tapaukset mistä kerron niin hänelle on sama sattunut myös, tietysti vielä paremmin/pahemmin.

Ja jos hän suuttuu niin silloin minä olen huono ystävä,hänessä ei vikaa. Hän hakee huomiota moittimalla itseään ja minun pitää sanoa että hyvä sinä olet, muuten hän voisi mennä vaikka auton alle. Hän valehtelee jatkuvasti, jos erehdyn epäilemään juttuja saan kamalan haukkumis ryöpyn päälleni. Hän on saanut minut itkemään monta kertaa loukattuaan sanoilla minua, eikä hän sitä itse ymmärrä.

Olen alkanut epäillä että ystäväni on narsisti luonne tai häiriöinen. Välillä olen niin puhki tämän ystävän jäljiltä, voimat menee. Mutta miten sanoa tälle henkilölle totuuden mitä ajattelen?

Missä vaiheessa on aika jättää tai vaihtaa terapiauttiaan? Pitääkö terapiaan mielyttää ja puhua asioista joista et halua? Saako sanoa että et tajua mitään, vihaan sinua kun saat minut itkemään tai että en halua enää tulla tänne?

Näitä asioita mietin tänään terapiassa. Sanoin että paniikki tulee jo valmiiksi kun sinne menin niin eikö toinen lyö lyötyä ja kysyy puhuttasko nyt siitä mistä et viimeksi voinut puhua... Alkoi jo oikeasti tuntua onko terapiasta minulle hyötyä kun en voi puhua asioista mistä pitäisi. Ja asiat mistä puhun tuntuu matkalla muuttuvan terapian kuulossa ihan toiseksi. Itse olen ajatellut että menen huonompaan suuntaan niin terapian mielstä menen oikeaan suuntaan....???!!!!??? Eli joku tässä kaikessa on vialla. Minä tai hän, jompi kumpi on pimee. Kai se minä olen sitte, onhan siitä viralliset paperitkin.

...olen halunnut vetää pään täyteen viinaa tai jotain joka saisi tämän kaiken hetkeksi pysähtymään. haluaisin vain olla ilman yhtään ajatusta päässä....leijailla jossain ihan muualla. olen halunnut iskeä nyrkillä seinään jotta tuska muuttuisi toiseksi...olen hymyillyt väkisin jotta en väkijoukossa erottuisi kun muut pitävät hauskaa... silti kaikki tuijottaa...ei ihme..olenhan läski ja minussa on muutakin vikaa.. olen repinyt kynsinauhat verille ja pidättänyt itkua...olen vain vaikka en enää haluaisi...

Se siitä unilääkkeestä... viime yönä nukuin sillä kaksi tuntia syvää unta.. loppu yö meni sitten heräilessä ja pyöriessä. Ja heti huomaa mielialasta että uni jäänyt huonoksi. Raivostuttavaa!!!!

Tässä parin viikon aikana olen saanut painoa tippumaan 5-6kiloa. Se voi kuulostaa paljolta mutta tässä lyllyvässä kropassa se ei ole vielä mitään. Kunpa vain jaksaisin jatkaa enkä sortuisi syöpöttelemään. Ihmeen hyvin olen kyllä saanut mieliteot kuriin. Silmissä siintää ne kaikki farkut jotka jouduin hylkäämään ja etsimään kaikista isoimmat housut. Niin... en ajattele tätä terveyden kannalta vaan ihan siksi että olisi enemmän vaihto ehtoja vaatteissa. Eli väärin perustein teen tätäkin..

Fibrokivut jälleen lisääntyneet. Pitkään ne olikin lievät. Nyt taas kädet, sormet, jalkapohjat, selkä jne. kipuilee. Ei siis käsitöitä. Lukemista sentään se ei haittaa. Kun vain jaksaisi keskittyä kirjaan. Tulee luettua hyvin nopeaa kirjat kun hyppii sivujen yli. Silmäilee sivua ja katsoo että joo tossa vaan hömppää, voin hypätä yli. Luen siis vain pää asiat kirjoista. Meneehän se niinkin.