Olen olemassa tässä maailmassa, halusin tai en. Yhä jatkuu elämä tää.

Olen tainut puhua kaikille liikaa. Harmittaa. Miksi minun pitää olla niin rehellinen? Miksi en ole voinut olla vain hiljaa. En halua kenenkään minua säälivän. Siksipä olisi ollut parempi kuin olisin vaan näytellyt kovaa ja ollut hiljaa.  

Hyvää vappua kaikille jotka jaksavat sitä viettää!

Minun elämä romahti ja en tiedä jaksanko ja miten jatkaa.

                                     Kuinka paljon siivet maksaa
                                        Ei niitä rahalla voi ostaa
                                             haavoilla kai ne ansaitaan
                                Kun uskoo melkein mahdottomaan
                                                      Niin korkeaan

Minulla on uusi oire.Tai en tiedä onko tämä oire, kuvittelenko, vai onko kaikki totta.

Eli epäilen kaikkia ja kaikesta. Muut puhuvat minusta pahaa(tietysti), kaikki nauravat minulle selkäni takana ja mieskin tietysti pettää koko ajan. Toisaalta tiedän (luulen niin) että mikään noista ei ole totta. Mutta välillä ajatukset saavat vallan päässäni ja silloin kuvittelen selvittäneen kaikki kavereitten puheet. Että vaikka hän sanoikin näin niin varmasti se tarkoitti noin...  Eli tämä hulluus lisääntyy vaan. On kuulkaas välillä aika stressaavaa. Onneksi ajatukset ei koko ajan laukkaa näitä juttuja. Huh.

Ja toinen tunne joka on vaivannut oikeastaan aina. On se että minua ei ole olemmassakaan, kuin vain ja ainoastaan muitten vuoksi. Siis että minun mielipiteillä, haaveilla, toiveilla ei ole mitään merkitystä. Olen aina halunnut vaan miellyttää muita. Itsellä ei niin väliä. Pelkään että jos en miellytä muita niin minut hylätään. Tämä tunne tulee ihan selvästi lapsuudesta.  Yli vuoden on terapiassa puhuttu tästä mutta ei se asia vaan tunnu muuttuvan.

Kevät aurinko saa ristiriitaiset ajatukset päähäni. Toisaalta ihanaa että kesä tulee, toisaalta ihana ilma ikäänkuin pakottaa olemaan hyvällä tuulella.Halusit tai ei. Siis pakkopullaa.

Pari viikkoa melkein leijailtiin pilvissä. Oli energiaa, halua tehdä ja olla liikkeessä koko ajan. Nautin kun ei ollut ikäviä ajatuksia mielessä eikä pelottanut mikään.

Eilen sitten romina vaan kuului kun tulin alaspäin. Tänä aamuna oli ensimmäiseksi ajatukset töissä. Muistelin että mitä se olisi lähteä töihin. Ja se oli paha virhe. Ei yhtään pitäisi ajatusten mennä siihen suuntaan. Olo vaan pahenee. Toinen asia mikä mua vaivaa on yksinäisyys. Saatan olla seurassa ja saatan näyttää että kaikki hyvin. Mutta kukaan ei tiedä mitä mielessä pyörii. Olen niin kateellinen niille ihmisille jotka voivat olla omia itseään ystäviensä kanssa. Tuntuu että turhaa tännekään kirjoittaa. En osaa selittää näitä ajatuksia ja kuitenkin haluaisin nämä johonkin purkaa. Olkoon nyt.

Olisihan se mukavaa kun ystävän kanssa voisi puolin ja toisin jutella asioista ja murheistaan. Mutta ei, minun ystävä puhuu vain omista asioista. Jos erehdyn puhumaan omista jutuistani niin tällä ystävällä on aina joko paremmin tai huonommin asiat. Ja eikö ole uskomatonta että kaikki hauskat tai oudot tapaukset mistä kerron niin hänelle on sama sattunut myös, tietysti vielä paremmin/pahemmin.

Ja jos hän suuttuu niin silloin minä olen huono ystävä,hänessä ei vikaa. Hän hakee huomiota moittimalla itseään ja minun pitää sanoa että hyvä sinä olet, muuten hän voisi mennä vaikka auton alle. Hän valehtelee jatkuvasti, jos erehdyn epäilemään juttuja saan kamalan haukkumis ryöpyn päälleni. Hän on saanut minut itkemään monta kertaa loukattuaan sanoilla minua, eikä hän sitä itse ymmärrä.

Olen alkanut epäillä että ystäväni on narsisti luonne tai häiriöinen. Välillä olen niin puhki tämän ystävän jäljiltä, voimat menee. Mutta miten sanoa tälle henkilölle totuuden mitä ajattelen?

Missä vaiheessa on aika jättää tai vaihtaa terapiauttiaan? Pitääkö terapiaan mielyttää ja puhua asioista joista et halua? Saako sanoa että et tajua mitään, vihaan sinua kun saat minut itkemään tai että en halua enää tulla tänne?

Näitä asioita mietin tänään terapiassa. Sanoin että paniikki tulee jo valmiiksi kun sinne menin niin eikö toinen lyö lyötyä ja kysyy puhuttasko nyt siitä mistä et viimeksi voinut puhua... Alkoi jo oikeasti tuntua onko terapiasta minulle hyötyä kun en voi puhua asioista mistä pitäisi. Ja asiat mistä puhun tuntuu matkalla muuttuvan terapian kuulossa ihan toiseksi. Itse olen ajatellut että menen huonompaan suuntaan niin terapian mielstä menen oikeaan suuntaan....???!!!!??? Eli joku tässä kaikessa on vialla. Minä tai hän, jompi kumpi on pimee. Kai se minä olen sitte, onhan siitä viralliset paperitkin.

...olen halunnut vetää pään täyteen viinaa tai jotain joka saisi tämän kaiken hetkeksi pysähtymään. haluaisin vain olla ilman yhtään ajatusta päässä....leijailla jossain ihan muualla. olen halunnut iskeä nyrkillä seinään jotta tuska muuttuisi toiseksi...olen hymyillyt väkisin jotta en väkijoukossa erottuisi kun muut pitävät hauskaa... silti kaikki tuijottaa...ei ihme..olenhan läski ja minussa on muutakin vikaa.. olen repinyt kynsinauhat verille ja pidättänyt itkua...olen vain vaikka en enää haluaisi...

Se siitä unilääkkeestä... viime yönä nukuin sillä kaksi tuntia syvää unta.. loppu yö meni sitten heräilessä ja pyöriessä. Ja heti huomaa mielialasta että uni jäänyt huonoksi. Raivostuttavaa!!!!

Tässä parin viikon aikana olen saanut painoa tippumaan 5-6kiloa. Se voi kuulostaa paljolta mutta tässä lyllyvässä kropassa se ei ole vielä mitään. Kunpa vain jaksaisin jatkaa enkä sortuisi syöpöttelemään. Ihmeen hyvin olen kyllä saanut mieliteot kuriin. Silmissä siintää ne kaikki farkut jotka jouduin hylkäämään ja etsimään kaikista isoimmat housut. Niin... en ajattele tätä terveyden kannalta vaan ihan siksi että olisi enemmän vaihto ehtoja vaatteissa. Eli väärin perustein teen tätäkin..

Fibrokivut jälleen lisääntyneet. Pitkään ne olikin lievät. Nyt taas kädet, sormet, jalkapohjat, selkä jne. kipuilee. Ei siis käsitöitä. Lukemista sentään se ei haittaa. Kun vain jaksaisi keskittyä kirjaan. Tulee luettua hyvin nopeaa kirjat kun hyppii sivujen yli. Silmäilee sivua ja katsoo että joo tossa vaan hömppää, voin hypätä yli. Luen siis vain pää asiat kirjoista. Meneehän se niinkin.

Perjantaina kävin kirjoittaa tänne, mutta koskaan en sitä viestiä lähettänyt. Onneksi niin... Oli niin ahdistus että olisi voinut olla ihan tuskallista jopa itse sitä enää lukea.

Nyt on onneksi mieli hieman toinen. Psykiatri soitti ja lupas mulle tenox reseptin kun en tahdo päästä yöllä uneen. Enkä kyllä päivälläkään osaa enää nukkua. Tähän asti uni tullut kun ottanut kaksi rauhottvaa mutta lääkäri meinasi että niihin jää koukkuun.. niin kai sitä jää tuohon tenoxiinkin??? Toivottavasti ei tulisi aamu unisuutta. En halua taas aamuja jollon en ymmärrä mistään mitään.

Tässä yksi päivä innostuin ja siivosin oman vaatekaapin. Juu... ennen mulla ollut muovipussillinen odottamassa vaatteita joita käytetään -10..20kilon jälkeen. No, nytpä  niitä vaatteitta tuli jätesäkillinen!!!! Siis ei mulle jääny montaa vaatetta kaappiin. Kun on kotona päivästä toiseen niin parhaimpia on lököhousut ja t-paita. Ja viimeisen vuoden aikana paino on tosiaan noussut ainakin yhden kymmenen kiloa. Mikäpä siinä kun yöt valvotaan, otetaan vähän lohtu syömistä ja sitten vielä vähän ja vielä... Nyt sitten tän viikon ollu vähällä syönillä. Ei herkkuja, vaan hedelmiä jne. Niin monesti olen ollut tässä samassa tilanteessa. Ja joka kerta loppujen lopuksi bulimia nostaa päätään...

Niin ja sain haastetta Himatuikulta, jokainen varmaan ymmärtää jos en nyt jaksa sitä jatkaa. (normaalisti niin hyvä mielikuvitus että keksisin siihen vaikka mitä mutta nyt ei kuvitus laukkaa...)

Eilen kuuntelin korvalapuilla musiikkia ja vaivuin muistelemaan muutaman vuoden takaista mania aikaani. Silloinhan en tajunnut olevani maniassa. Olinhan mielestäni elämäni kunnossa, kaikkivoipa, mahtava, kaikkien (miesten) ihailema. Uskalsin mitä vaan, tein mitä vaan. En pelännyt mitään. Toisaalta haluaisin sen tunteen takaisin. Haluaisin olla rohkea. Mutta toisaalta, tiedän että jos samanlainen mania iskisi päälle niin varmasti avioliitto hajoaisi.

En ymmärrä miten selvisin hengissä siitä ajasta. Ja miten kukaan ei puuttunut tekemisiini. Siihen aikaan kyllä minun kaveri piiri oli aivan toista kuin nyt. Enkä tutuille kertonut menoistani. Nyt täytyy vaan kiittää luojaa tai jotain vastaavaa että olen tässä.

No, nämä muistot illalla alkoi sitten kovasti minua ahdistamaan. Siis kova kova ahdistus tuli. Niinpä otin kaksi rauhottavaa ja melkein heti perään iltalääkkeen. Ja pum!, meni puoli tuntia kun nukahdin tai sitten taju vaan meni. Mutta en muista illasta mitään. Olin aivan ihmeissäni kun mies kolme tuntia myöhemmin herätteli että tuletko sänkyyn. Siis ikinä koskaan ei ole minulle käynyt näin. Olin kuulema lapsille sanonut siitä sohvalta hyvät yöt mutta itsellä ei mitään muistikuvaa siitäkään. Kun sitten yöllä siirryin sänkyyn olen jatkanut syvää untani aina aamuun asti.    Joko monen yön valvomiset purkautui näin vai vaikuttiko ne lääkkeet niin voimakkaasti varsinkin kun otin ne tyhjään mahaan. Olipa niin tai näin niin pitkästä aikaa nukuin hyvin.

Minulla oli paljon asioita mitä aioin kirjoittaa. Mutta jämähdin ensin lukemaan koko vuoden aikaiset merkintäni tänne. Osa kirjoituksista oli ihan outoja. En siis muista että olisin niitä kirjoittanut. Ja loppu osa kirjoituksista oli sitä samaa mitä ajattelin nytkin kirjoittaa. Eli paljonpa kannattaa vatvoa niitä samoja paskoja asioita.

Pääpointti olisi ollu että mieli heittää, itketty on, kaikki on turhaa jne. Niin just sitä samaa kuin muinakin kertoina.

Aika raakaa. Siis se että vuoden olen tuntenut samoin. Ja yhä edelleen mennään samaa rataa. Hitto, missä ne kaikki julkkis masentuneet nyt on jotka kertoo olleensa pohjalla ja parantuneen parissa viikossa? Joku sellainen voisi kertoa meille muillekin miten se tehdään. Suurin otsikoin aina lehdessä lukee että selvisin kriisistä. Niin mutta miten? Niillä mitään kriisiä edes oikeasti ollut. Tai voi tietysti olla mutta että parantuu hetimiten. En ymmärrä. Enkä tosiaan aliarvio kenenkään kriisiä, masennusta tai muuta. Jokainen kokee erilailla. Mutta sapettaa se vaan. Miksi toiset parantuu yks kaks ja toinen kärsii lopun elämän?

Lopuksi toive johonkin joka voisi siihen vaikuttaa; anna minun nukkua täysi yöuni. Edes kerran viikossa. En jaksa enää tätä väsymystä joka ei siltikään anna unta. ..nukkumatti..tule takaisin!!!!!!!!!

Kyllä niin tekis mieli äristä ja purista. Jos ei mieli heitä kuperkeikkaa niin johan sitten kroppa kipuilee. Koko syksyn olin flunssassa. Sitten syötiin tuhdisti kipulääkkeittä, saatiin nokkosrokko yhdestä lääkkeestä, kärsittiin yhden viikonlopun armottomasta hammaskivusta ja niin siinä kaiken mukana useamman viikon maha kipuillut ( yhä Jatkuu) ja nyt viimeisempänä levottomat jalat. Ensin se oireili nukkumaan mennessä. Yöt siis valvottu. Mutta nyt koko päivän jalat levottomat. Tuskaisaa!!  Tämä kaikki on kuin kirousta. Sillä jossain vaiheessa syksyä tein itselleni "lupauksen" yrittää jaksaa elää. Ajattelin että kun muutkin on selvinnyt masennuksesta niin kyllä minäkin. Ja tämä on palkinto kun lupauduin itselleni pysymään hengissä.  Aivan kuin kuin joku nauraisi minulle jossakin. ...lupaa mitä lupaat..yritä mitä yrität.. ei sinua helpolla päästetä..

Muutaman huonon päivän ja siitä johtuvan epätoivon takia terapiassa oli mietitty minun tilannetta ja siitä seurasi että sain ehkä hieman erikoiskohtelua. Sain "pelastusnarun" jota voin käyttää hädän tullen. Mutta siitä minun pitää olla hys hys.. ettei muut tule kateelliseksi. Oli hyvä huomata että minua ymmäretään siellä ja otetaan tosissaan.

Ja vielä lopuksi; kaikki te joilla on tosi ystäviä, olkaa onnelisia. Heitä tuntuu olevan tosi harvassa. Ainakin täällä päin.

Aamu alkoi ikävissä merkeissä, en halua kertoa niistä enempää. Mutta ahdistuin siitä niin paljon. Oma terapeutti lomalla. Halusin niin puhua jollekin. Ahdistuin lisää ja lisää... otin rauhottavaa sallitun määrän ja lopulta menin itku kurkussa terapia toimistoon hakemaan apua. Sieltä oli vaan ikävä kyllä lääkäri kerennyt jo lähtee. Onneksi se ihana hoitaja lähti minun kanssa päivystykseen. Mutta en päässyt sinnekkään heti. Tämä terapian hoitaja tuntui olevan ainut joka ymmärsi että minulla tosi paha olla.

Kun vihdoin pääsin päivystykseen olin hyvin pettynyt. Lääkäri oli töykeä. Sanoi että ei he voi mitään täällä nyt tehdä.Tämä on päivystys eikä mikään terapia. Enkä tosiaan puhunut siellä muuta kuin oireitani. Ota vähän enemmän rauhottavaa, jospa se siitä. En edes tiedä mitä olisin sieltä odottanut mutta tuli vaan tunne että mitä sä tänne tuut valittaa. Ja kun oma terapeutti ja psykiatri ovat niin mulle teroittaneet että tarveen vaatiessa menen heti päivystykseen. Mitäpä sinne menee. Paha olo tulee vaan enempi.

Nyt väsyttää kamalalsti kun olen ottanut paljon rauhoittavia. Ahdistus hieman helpottanut. Eli kyllä tämä varmaan tästä.

Olen saanut you make my day tunnustuksen. En vaan ole saanut aikaiseksi laittaa sitä eteenpäin. Kiitos kaunis kuitenkin siitä.

Olen joko ärtynyt ja kireä tai väsynyt ja kaikin puolin uupunut. En jaksa nyt innostua mistään. Enkä tunnu jaksaavan mitään ylimääräistä.

Tänään terapiaan mennessä oli mielssä että voi tänään on pakko jaksaa siivota... ja oli päivän pelastus kun tulin kotiin. Mies oli siivonnut. Kuinka ihanaa oli kun yksi asia oli pois mielestä. Silti odotan koko ajan että pääsen nukkumaan. Yöt ovat niin repaleisia että kunnon uni jää vähiin.

En jaksa enempää. Joku päivä taas lisää.

Erään ihmisen kommentti minusta on saanut minut romahtamaan täysin. Olen miettinyt jo pariin otteeseen sairaalan lähtöä...jotta olisin turvassa itseltäni...

Olen miettinyt olenko liian herkkä nahkainen kun en mitään kestä. Samalla tajuan että tottahan se on, minusta ei tosiaan ole mihinkään.

Olen paljon itkenyt, nukkunut ja yrittänyt pärjätä. Haluan uskoa että huomenna kaikki paremmin.

Ajattelin hakea kelalta todistuksen että olen eläkkeellä. Sillä sitten voisin todistaa että maksan vaan eläkeläin lipun.. niin mistä? Enpä juuri käy teatterissa enkä uimahallissa tms. Mutta tuskin se lappu paljon painaa lompakon täytteenä.

Toisaalta hävettää. Päällepäin en (kai) näytä eläkeläiseltä. Pelottaa että arvaako kaikki että pää on tuolla sekasin ja siksi se ei ole työelämässä. Miksi kummassa sitä aina ajattelee mitä muut ajattelee. Enhän elä muita varten. Vaan itseni ja lasteni tähden. Ja lasteni silmissä olen se sama äiti, olenpa sitten kotona tai töissä. Ja uskallan väittää että lapsillekin mieluista kun äiti aina kotona.

Nuo kaksi eläkepäätöstä ( työeläke ja kansaneläke) ovat saaneet minut molemmat hetkittäiseen hypomaniaan. Asiat vilisee päässä, tekisi mieli pomppia ja hyppiä. Ja varsinkin tuo asioitten pyöriminen päässä inhottaa. Tuhat ja yksi asiaa. Kaikki tunne skaalat käyn läpi. Olen iloinen, surullinen, energinen,kaikkea mahdollista. Vaikea kuvailla sitä sanoin. En tiedä mitä pitäisi tuntea. Samalla päivämäärä 30.11.2008 pyörii mielessä. Silloin loppuu tämä kuntoutustuki. Tuntuu että nyt pitää aloittaa kauhea tsemppi että paranen siihen mennessä. Jos joudun töihin sitten. Tiedän että sinne vielä aikaa paljon mutta tuntuu että nyt kaikki odottaa minun parantumista vain. Äsh, nyt taas tuntuu että en osaa pukea sanoiksi tätä asiaa , siispä lopetan tähän enne kuin tulee liian sekavaa...

Mieliala on laskenut tasaiseen tahtiin, noustakseen hetkittäin pilviin ja rominalla taas alas. Kurkkua kuristaa, itkettää, ahdistaa. Kuljen jälleen ympyrää osaamatta keskittyä mihinkään. Hyppään ulkona tupakilla vaikka ei edes tee mieli tupakkaa. En vaan osaa keskittyä mihinkään.

Tekemistä olisi vaikka mitä. Mikään ei vaan kiinnosta. Tämä levoton olo on inhottavaa. Pitääkö pitkästä aikaa ottaa rauhottavaa. Kurjaa ajatellakin että tästä tämä taas alkaa.. väsymiset, itkemiset, ahdistukset.. Mennyt pitemmän aikaa ilman rauhoittavia. Ja nyt kun periaatteessa kaikki pitäisi olla hyvin niin se alkaa. Kai se on uskottava että loppujen lopuksi millään ulkopuolisella asialla ei ole yhteyttä tähän sairauteeni ja olooni. Se vain on minussa. Niin ja jos tämä on sitä kaksisuuntaista niin se sitten on minussa ja pysyy. Näin olen ymmärtänyt.

Mielessä pyörii ajatukset..minä en ole mitään, minä olen paska, minua ei tarvitse mihinkään, olen siis hyödytön..En osaa enää nykyään edes kirjoittaa tänne niin kuin haluaisin. En osaa pukea sanoiksi sitä mitä haluaisin. ..niin enhän osaa mitään, miksi edes yrittää..??

Nyt se tuli! Kuntoutustuki myönnetty!

"Saan" olla töistä rauhassa seuraavat 11 kuukautta. Saan olla murehtimatta ja stressaamasta työ juttuja. Ja keskittyä pysymään hengissä, ja toivottovasti myös voimaan paremmin.

Jospa tästä ajasta on sitten hyötyä, eikä ala omatunto kolkuttaa kun kotona vaan oon..... Huoh.. tee niin tai näin aina tuntuu väärin päin...

Jälleen kerran heräsin yöllä omaan huutooni. Painajaiset taas.... Juoksin pakoon pahaa....Oli hirveä hätä ja tuska. Onneksi heräsin siihen kun se sai minut kiinni. Ettei uni enää jatkunut. Sitten hereillä ollessani hoin itselleni..se ei ole totta..se oli unta... se ei tapahdu enää...nämä oli terapian ohjeet.  Kun menin takaisin sänkyyn näin toisen näyn, en tiedä oliko se unta, mielestäni en nukkunut mutta ikään kuin luisuin johonkin... oli iso pyöreä huone jonka reunalla seisoi eri ikäisiä minua, oli siis viisi vuotias Piki, teini Piki jne. Ja minä komensin niitä. Kysyin lapsi Pikiltä että mitä tunnet, lapsi vastasi että hän pelkää. Minä siihen vastasin nauraen että olet tyhmä, joudat kuolla. Ja sitten minä tapoin sen. Kun tästä "näystä" havahduin niin voitte uskoa että oli aika hullu olo. Ajattelin että nyt se tapahtui. Minulta lähti viimeisetkin järjet ja hulluus valtasi minut....

Hullu mikä hullu.